Kipua

Kannan tuskallisia muistoja päivästä päivään harteillani,
taakkaa ei kevennä yhtään uudet kivut, eikä epäilykset.
Tunteiden patoutuminen käy hitaasti, mutta kivuliaasti.
Kivun määrää lisää, kun ne lopulta huuhtaisee ylitsesi tunteiden ryöppynä.
Se on vuosien tulosta, mutta mitä niistä ollaan opittu?
Ei mitään.
Vaikka se sattuu, yrität luottaa ihmisiin, vaikka tulet tietämään sen,
etteivät he lopulta enään huomaa, eivätkä he enään edes näe sinua.
Tunne, kun huomaat että sinusta ei pidetä, ja jäät yksin kaikkia muita vastaan.
Kovetut ja vannot, ettet luota enään kehenkään, mutta sitten kun luottaa.
Kiitos maksetaan kylmällä kädellä takaisin.
Puukot sydämmen joka kolkassa, vain pieni pala jäljellä..
Sitä lupaat suojella hengellä, sillä ei ole enään mitään minkätakia elää.
Kun kaikki maailma on riistäny kylmästi pois, eikä niitä enään saa takaisin.
Kun on liian ujo tutustuakseen uusiin ihmisiin, kun on tottunut vain kipuun.
Lopputulos on se, että jäät yksin, ja ajatukset siitä, että se on sinun kohtalosi,
eikä kohtaloa voi vastustaa.
Pikku hiljaa katoaa, kuin jälkiä jättämättä.
Jäänyt omaan maailmaansa, siellä ei satu.
Kipua peläten pakenee, juosten eteenpäin uskaltamatta pysähtyä,
muut jäävät jälkeen, eikä ole aikaa odottaa näitä.
Yksinäisyys on myrkkyä, joka pakotetaan alas kurkusta.
Kun siihen tottuu, on jo liian myöhäistä päästä pois.


Sanana niin pieni, mutta tunteena niin suuri.